Älä koskaan kadu tekemääsi, kadu tekemättä jäänyttä.
-Elmer Diktonius-

Tämä aforismi kuvaa hyvin minun ajatustani elämästä. Katsoessani elämääni taaksepäin voinkin todella rehellisesti sanoa, että tekemisiäni en kadu. Koripallo on vienyt minua ympäri maailmaa. Tänä syksynä uusi joukkuekaverini ihmetteli ääneen, kuinka ”vielä NOIN vanhana” pelaan koripalloa. Hän kysyi, enkö kadu sitä, että koripallon takia minulla ei ole perhettä; miestä, lapsia, farmariautoa ja omakotitaloa. Joukkuekaverini kysymys lähinnä huvitti minua, enhän minä olisi minä ilman elettyä elämääni! Vuodet Yhdysvalloissa kasvattivat minusta itsenäisen ihmisen. Uudessa kulttuurissa eläminen antoi mahdollisuuden peilata omaa taustaa, omia uskomuksia ja omaa kulttuuria. Lisäksi sain mahdollisuuden pelata ja varsinkin harjoitella todella ammattimaisessa ympäristössä. Espanjassa minulle avautui mahdollisuus pelata yhdessä maailman kovimmista naisten sarjoista. Koripallo-oppien lisäksi selviytyminen uudessa maassa, uudella kielellä oli haaste, joka sekä kouli että kasvatti minua ihmisenä. 

Mitä siis haluan sanoa? Minulle urheilu on elämäntapa. Toisaalta voisi sanoa, että olen uhrannut urheilulle, koripallolle, paljon. Mutta olenko todella? Arkisessa tekemisessä uhrauksen määrä on joskus tuntunut suurelta, mutta kun todella ajattelen asiaa, en voi puhua uhrauksesta. Elämä on antanut minulle mahdollisuuden tavata paljon erilaisia ihmisiä, elää erilaisissa kulttuureissa ja pelata rakastamaani koripalloa. Voinko siis todella puhua uhrauksesta. Mielestäni en voi, enkä edes halua. Joukkuekaverini kysyi myös, olenko onnellinen, vaikken olekaan ”saavuttanut normielämää”? Mitähän se normielämä tarkoittaa? No, tarkoitti mitä tahansa, minun onneni tulee siitä, ettei minun tarvitse katua, ei tehtyjä, eikä tekemättömiä asioita. 

Kaisa Tuure
Catz Lappeenranta rf